Sari Ali-Melkkilä

Niin, olen siis Sari Ali-Melkkilä, synnyin Espoossa 3.6.66 ja pianonsoittoharrastukseni alkoi ”perinteiseen” tapaan 7-vuotiaana kun menin kouluun. Taisin olla 13 kun soittomaikka ehdotti Helsingin Konservatorioon pyrkimistä, minne pääsinkin. Siinä vaiheessa musiikin teoriapuolen ”opinnot” tuli mukaan kuvioihin ja hommasta tuli ehkä jossain määrin totisempaa tutkintojen ja oppilasnäytösten myötä.



Soittelin itsekseni aika paljon myös viihdemusiikkia, jostain syystä esim. 1940- 50-lukujen evergreenit on aina olleet lähellä sydäntä. Haaveilinkin kapakkapianistin urasta(!) mutta näin ei kuitenkaan käynyt; olin 18 kun soitonope ehdotti pianonsoittoa ammatiksi mutta kun se kuulemma olis edellyttänyt usean tunnin tekniikkaharjoituksia päivässä, paukautin pianon kannen kiinni.

Näihin aikoihin tutustuin tulevaan ex-mieheeni Ilkkaan, joka raotti mulle ovea heavy-musiikin maailmaan. Sieltä löytyykin suosikkibändini Deep Purple. Tykkään kyllä monenlaisesta musiikista, niin koti- kuin ulkomaisestakin ja luonnollisesti myös klassisesta.



Ilun kanssa musisoimme yhdessä pianon, skitan ja vahvistimen turvin – välillä harmonisemmin, välillä taisi yhteinen sävel olla hukassakin..- Saimme 4 ihanaa lasta; Osku ja Fanni syntyivät opiskeluaikanani 1980- 90-lukujen vaihteessa ja Santeri ja Amanda vajaat 10 vuotta myöhemmin.

Työssäni 90-luvulla käytin musiikkis eri tavoin lasten kanssa ja pianon rinnalle tuli vähän kannelta, huuliharppua ja kaiken maailman kilkutinta. Tykkäsin sovittaa lastenlauluja orkesterille ja orkassa soittaminen oli musta yhtä hauskaa kuin lapsistakin…

Näihin aikoihin elämäni nuottiviivasto oli jo alkanut rakoilla ja joitakin vuosia Santun ja Ampun syntymän jälkeen tuli aika, jolloin viimeisetkin nuotit niin musiikin kuin elämänikin suhteen olivat hukkuneet. Onneksi uusi nuottiavain kuitenkin löytyi ja tänä päivänä koenkin olevani ”löytöretkellä” itseeni/elämääni. Pianon kansikin on pikkuhiljaa taas auennut.

Tutustuin nimittäin RENNEen, jolle selvisi, että olen joskus soittanut jotakin ja alkuvuodesta -05 hän ehdotti, että lähtisin mukaan Laamapaitaan ihan vain ilokseni pimputtelemaan porukassa. Sitä kautta tutustuin sitten Leksaan ja vähän myöhemmin Hessuunkin.

Oli muuten aikamoista ruveta soittamaan biisejä 70-luvulta, joista suurinta osaa en ollut koskaan edes kuullut. Kundit sanoi että ”soita vaikka vaan kolmisointua ykkösellä” ja totesivat että ”hyvin menee”. Vaatimukset ei siis olleet kovat, vaikka oma pää niitä välillä tuottaakin. Onnistumisen kokemuksia on tullut, niin kuin hauskanpitoa ja yhdessä musiikista iloitsemistakin. Sitä mukaa kun kokeilunhalua ja uskallusta löytyy, rupeaa sormetkin hiljalleen vertymään…

Naguaaliin lähdin mukaan kesällä -05, kun Hessu kysyi, huvittaisko ja tietysti huvitti. Hyvä meininki ja yhdessä soittamisesta + musiikista nauttiminen on jatkunut näissäkin merkeissä. Kivakiva (tätä lisää!)